White privilege
Länsimaisena valkoisena miehenä kannan perisynnin painoista taakkaa. Olen kasvanut siihen käsitykseen, että elämäni on ollut kaikin tavoin paljon helpompaa kuin muilla.
Vietin pari vuotta sitten kaksi kuukautta Intian miehittämässä Kashmirissa. Aluksi minua kusetettiin aika avoimesti ja nimiteltiin termillä "angrese", joka viitannee britteihin, jotka riivasivat Intiaa etenkin vuosien 1600 ja 1947 välisenä aikana. Oppiessani tapoja ja kieltä, aloin ensin tunnistaa sanan ja lopulta käyttää sitä. Paikallisten kanssa syntyi ensin noloja tilanteita, hämmennystä ja moraalista häpeilyä, mutta lopulta välillemme muodostui ystävyys ja minut otettiin mukaan jengiin. Aloin keittää teetä muille asiakkaille enkä enää maksanut asumisesta. Herätin myös huvitusta osallistuessani polttopuiden tekoon ja toistamalla oppimiani hokemia kuten "pheran saaf" - "asuni on puhdas". Vinoilujen jälkeen tiesin ostaa kiinalaisen riistowestin sijaan paikallista tupakkamerkkiä ja tarjota sitä oikealla tavalla, ei suinkaan aina ja kaikille.
Vakiinnutin nopeasti uuden asemani yhteisössä, mutta vaikeisiin tilanteisiin sai tottua. Saadakseen kirjaimellisesti voita lastensa leivän päälle, saattoi ystäväni esimerkiksi pyytää minua vähän nolostellen mukaan myymään ylihintaisia vuoristoretkipaketteja muille turisteille, joita Srinagariin saapui Delhin huijaritoimistojen kautta lähinnä länsimaista ja Japanista. Niukkuudessa eläminen opettaa nokkeluutta ja venyttää moraalia. Syyllisyyden sijaan koin ennemminkin oikeuden tapahtuvan, sillä me valkoiset ihmiset olemme saaneet liikaa ja hyvinvointimme on yhä revitty köyhempien maiden ihmisten selkänahasta. Epätasapainoon vaikuttavat menneiden aikojen väärydet oikeuttivat valkoiset valheeni.
Ihmisen hyvyyden lisäksi ahneuskin tulee vahvemmin esille, kun omasta pärjäämisestä on oltava jatkuvasti huolissaan. Oppimistani maan tavoille auttoi ehkä se, että omat rahani olivat lopussa, vaikka olisinhan toki voinut soittaa äidille. Onneksi päätin pärjätä itse ja helppouden sijasta sain aitoja kokemuksia. En tiedä miten soveliasta oli larpata vuoristokansan asukasta ja ehkä koko reissu olikin vain etuoikeutetun "angresen" harjoittamaa kulttuurista omimista. Joka tapauksessa ne olivat kaksi elämäni opettavaisinta kuukautta. Itselleni rankoiltakin tuntuvista jutuista huolimatta - tai ehkä juuri niiden ansiosta - koin ihmisten elävän pikku vuoristokylässä harvinaisen täyttä ja hyvää, luontoon ja sen kiertokulkuihin yhteydessä olevaa elämää. Laaksoa kutsutaan ihan syystä taivaaksi maan päällä.
Yhteiskunnan rakenteita voivat kyseenalaistaa vain ne, joiden elämä on helppoa. Jos minun tavoin olet kasvanut sotienjälkeisessä Suomessa, et ehkä ole koskaan joutunut paikkaan, missä perusasioista on oikeasti pulaa. Se on maailma, jossa on päivittäin kohdattava meille hyvinvointivaltiossa eläville täysin vieraat sosiaaliset ongelmat ja ratkaisut. Vuoristokylässä eloonjäämisen takaa se, että jokaisella yhteisön jäsenellä on perinteisen normin mukainen tärkeä rooli, naisen paikka on keittiössä ja miehet tehevät raskaat työt. Joka päivä. Hurjaa. En haasta nyt riitaa, vaan päivittelen asiaa itsekin. Riisisäkit ja tukit vaan ovat aika painavia kantaa ylämäkeen ohuessa ilmanalassa.
Tämä oli tarina yhden kermaperseen matkasta ihmeellisen inhimilliseen todellisuuteen. En väitä tietäväni mistään mitään, mutta uskon, että menneisiin hirveyksiin kytketty koston ja häpeän kierre, jolla oikeutetaan oma paha olo ja sen purkaminen muihin on syytä katkaista voidaksemme aidosti käsitellä eriarvoisuutta. Päästessämme erillisyyden harhasta löydämme keinoja, joiden avulla ottaa suurempi vastuu tunteistamme, teoistamme ja sanomisistamme ja voimme käsitellä vaikeitakin teemoja tutkien ajattelun aukkoja rakentavassa hengessä. Vastakkainasettelua ja konflikteja on helppo ruokkia ja näin saavuttaa massojen huomio vaikkapa somessa. Jos haluaa oivaltaa yhdessä etsien rauhaa ja yhteyden kokemusta, on tehtävä kärsivällisesti oma työnsä hallitakseen todellisuuttaan niin, ettei kukaan voi väärin toimiessaankaan suututtaa. Koskaan.
Kahvia Helsingin päärautatieasemalla matkalla Pohjanmaalle. Ylläni Suomenkin talveen soveltuva vuoristokansojen perinneasu "pheran", jota käytetään yleisesti Kashmirin laaksossa.
<< Etusivu