Oppivaisia otuksia

Saavuin keväällä Valtimolle suorittamaan omavaraisuuskurssia haaveiltuani siitä vuosia. Ajatuksiani alkuajoista voi lukea YLE:n jutusta ja Omavaraopiston blogista (kirjoitus 24.6.2023). 

On ihanaa viljellä, rakentaa ja korjata. Oppiessani resurssiviisautta tuntuu myös uudella tavalla kipeältä tappaa haukia ruuaksi tai koivuja lämmitykseen, koska aiemmin suhde elämäntapoihini oli hyvin sumentunut, enkä kyennyt näin helposti tunnistamaan sekä kykyäni luoda kaunista että aiheuttaa kärsimystä. Haluan muuttua ja viestiä yhä rehellisemmin väkivaltaisuudestani keskustellakseni siitä, mitä ja minkä tasoista tuhoa kukakin on valmis aiheuttamaan, sillä pahoja eivät ole ainoastaan perussuomalaiset poliitikot. 

Perustelin surkeasti iPhonen ostoa blogissani, vaikka tiesin, että älylaitteeni mineraalit ovat orjatalouden tuotteita ja kootaan keskitysleireillä. Oikeasti ja nyt, ei missään Hitlerin aikoja haihattelevien puku päällä ministeriä esittävien pikkupoikien unelmissa. Vei vuosia hyväksyä, että minäkin todella osallistun tähän roistojärjestelmään. Sitten ruoskin itseäni jopa päivittäin mielikuvien avulla ja kaupan kassalla koin pudottavani zyklon B:tä kaasukammioon - määrä riippui siitä, mitä ostan. Ahdistuminen ei ollut lopullinen ratkaisu, mutta muuttuaksemme nykyisen elämäntyylimme ehkä kuuluukin tuntua pahalta, koska se on sitä. Liian moni ainakin sallii vääryydet katsomalla hiljaa muualle, koska se on helppoa ja muutkin tekevät niin. Pahuus on yhteiskunnassamme normaalia ja sen vastustaminen vaikeaa, mutta silti oikein. 

Kesti vielä pitkään, ennen kuin aloin selittelyn sijaan tehdä asioille oikeasti jotakin. iPhonen mentyä korjauskelvottomaksi, ostin uuden puhelimen, jonka mukana tuli kuponki, jolla sai istututtaa netin kautta muutamia puita jonnekin. Se lohdutti, mutta aika vähän. Määrätietoiset pienet askeleeni pois kulutuskulttuurista toimivat paljon tehokkaammin. Niistä sain kaipaamaani omanarvontuntoa, joka huokuu ihmisistä jotka tuntevat varjonsa ja tekevät parhaansa. Olen kesken, mutta tehnyt kunnioitettavan määrän hyviä valintoja. Kuten natsipuheitakin, alan pikkuhiljaa uskaltaa myös tuomita arjessamme piilevää väkivaltaista toimintaa, jota emme huomaa niin helposti. 

Kun nykyiset laitteeni väistämättä jokin päivä hajoavat, kirjoitukseni ja tekopyhyyteni punnitaan. Voi olla että teen kompromissin ja halutessani jatkaa tätä blogia menen kirjastoon. Tai sitten olen jo valmis luopumaan tietotekniikasta, koska tälläkin harrastuksella on ainakin vielä kaikkea kotiplaneettamme elämää uhkaava tuhovoima. Arvoilleen sopivan polun etsimiseen kuuluu myös luopumista. Seuraavaksi yritän sivistyäkseni alkaa elää ilman voita, ruisleivän ohella minulle kaikista rakkainta elintarviketta, jonka olen tunnesyistä pitkään kyennyt oikeuttamaan ruokavaliossani. Onnistunen jos etenen hitaasti ja varmasti saan tilalle jotain vielä voitakin parempaa.

Julman avartavan rauhan ja ymmärryksen valtaamana uskallan todeta, että ihminen on yhä 2020-luvulla usein ihmiselle susi, puhumattakaan siitä, mitä se tekee muunlajisille. Toivoa on silti, olemmehan nokkelia ja pohjattomaan lempeyteen kykeneväisiä, oppivaisia otuksia. 

Laudalla hangataan vain pahimpia tahroja - pyykkivatien takana olevat sähkökoneet leikkautuvat pois kuvasta, joka on pieni, koska yritän säästää resursseja.

📷 : JT