Havumetsän lapset

Harvinaisen kauniin Havumetsän lapset -elokuvan ensi-illassa iloitsin siitä, että teatterilevitykseen on päässyt näin puhuttelevan lumoava teos, joka varmasti muuttaa maailmaa.

Jatkoilla onnittelin tekijöitä, join kuohuviiniä ja kävin ihanien ihmisten kanssa kiinnostavia keskusteluja. Lähtiessämme porukalla Hesburgeriin, minut valtasi miljoonannen kerran se sama ympäristöheränneen ahdistus, jota joutuu ensin kestämään ennen kuin pystyy taas osittaiseen lobotomiaan. Osa minusta kuoli ja jäljelle jäänyt osa suuntasi katseensa pois, eli sinne heseen. Helmikuisessa Helsingissä ei varmaan löydä juuri mitään vähemmän typerää vaihtoehtoa syödä, mutta samalla kun nautin kasvispurilaisia totesin miten nuo pahvikupit on varmasti siltä samalta sellutehtaalta, jonka porteilla elokuvan päähenkilöt vaativat tuotannon alasajoa.

Takaisin kotiin palattuani mietin miksei kaikki ihmiset, etenkin elokapinalliset jo asu täällä Valtimolla? Mä elän näin, koska en voi muuta. Miksi muut voi? Päätin kysyä asiasta signalryhmässä perheenjäseniltäni. Syntyi keskustelua, jonka aikana veljeni vastasi tyhjentävästi:

" Ehkä sitten oon itsekäs, kun en oo valmis omaa elämääni uhraamaan 100% sille että sit kökötän jossain kynttilänvalossa yksin ja syön perunaa ja toivon että muut tekee samalla tavalla. Mutta se ehkä se on se. Moni varmaan olis valmis luopumaan enemmän jos "noikin" luopuis. "

Niinpä.