Luonnonsuojelun rajat

Lähestymme rajaa. Purkaessani kestämätöntä järjestelmää tunkeudun sieluni syvimpiin onkaloihin. Mikä on suojelemisen arvoista? Jos en uskalla edes nähdä ongelmaa, en sitä osaa ratkaista.

Jos eläisimme planeetan kestokyvyn tunnistaen, emme todennäköisesti kykenisi ylläpitämään nykyisen Suomen kaltaista hyvinvointivaltiota. Tämä ajatus sattuu ja siitä puhumattomuus vaivaa ympäristökriisiin liittyvää keskustelua. Ekofasistiksi leimaamisen pelossa vaikeiden aiheiden välttely tuskin auttaa luomaan kulttuuria, jossa kunnioitetaan kaikkea planeettamme elämää.

Etenkin länsimaissa olemme tottuneet ihmisten lajikumppaneilleen luomaan maailmaan, jossa osa luonnollisista asioista on kadonnut. Yksi näistä on meille dramaattisen tuntuisesti kuolemaan kietoutuva kiertokulun kokemus. Luonnossa kaikki syntyy, elää enemmän tai vähemmän kärsien ja lopulta kuolee harmoniassa, rujosti ja sattumanvaraiselta vaikuttavalla tavalla. Olemme luoneet teollisen yhteiskunnan, joka näyttää ottaneen useita erävoittoja kamppailussa luontoa vastaan, mutta miten käy. Ottelu ei ole vielä ohi, jos sellaista on ikinä ollutkaan.

On vaikea hyväksyä luonnonvalintaa tai järjestelmää, jossa kuolemaa vastaan ei kamppailtaisi niin kovasti ja sitä olisi enemmän. Tuntuu väärältä edes pohtia, tekisikö se kuitenkin raadollisuudessaan hyvää koko elonkehälle. Mitä enemmän kiellän, sitä kipeämmin luonto pakottaa ajattelemaan: Olisinko itse valmis olemaan käymättä vaikkapa hammaslääkärissä kokien olevani yksi niistä ensimmäisistä muurahaisista, jotka asettuvat käytävän suulle kun tulipalo uhkaa pesää? En ainakaan silloin, kun toiset rakentavat sotilastukikohtien kaltaisia järjettömyyksiä. Siinä menee minun rajani.

Lopuksi haluan jakaa edesmenneen Sylvi-mummuni runon.